— Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi, jota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut erään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä. Hän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta; ja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi rakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen äiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä etsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt niin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan avioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen kuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten paljon pettymystä… mutta, onko vaimosi raskaana?
— On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!
— Sittenhän voit olla rauhallinen!
Tohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi yhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli tullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka haittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle olematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä kaikkialla neitseenä.
Silloin hänen äitinsä raivostui:
— Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.
— Niin, en minä tiedä…
— Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa miehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet saanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.
Mutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua vihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut suoda, että mies olisi hänen, hänen lapsensa isä.
Johtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin kaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan, sattuivat hänen sanansa näin: