— Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä kyynillisenä.
Tämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten tuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja tykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli kuin helvetti!
Koko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli naisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli hänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista, pidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin uskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta naaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei sitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat siitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen olevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson selittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan kohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli huipussaan.
Kun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska. Kaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi, mutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui riidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.
Miksikä he eivät eronneet? Lapset pitivät koossa kurjuutta, muistoja, ja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä vihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät toinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on jonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen ja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan elävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa kautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin, joka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka itse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan, ja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein tuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä, ja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain haluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota kolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina, vastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen hopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen kestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti kotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Seuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut näkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.
Tohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin, että oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi alennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta. Miehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti kohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten läsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa itse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja alituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin kaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti hän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten kanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja vaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.
Riidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien ystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa, vaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia hommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.
Tämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka leikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta eroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun poika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja kun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua, rupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti näki tämän, raivostui hän:
— Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.
— Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme kasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.