— Emme! Ajattele äitiä!
— Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!
Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.
— Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!
— Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä! Jätkiä! — Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja minä hoidan itse paremmin sieluni.
Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan alentuvainen, hän sanoi:
— Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.
— Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä vaatimuksia…
— Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.
— Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.