Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies ja jatkoi:
— Eikö… kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi henkilön yhteiskunnalliset ansiot… Eikö kreivi ole kastettu? En näe kastetodistusta.
— Kastettu? En, enpä luule.
— Ettekö? — Silloin en voi antaa kuulutusta.
— Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa, herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin, antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?
— Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset…
— Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi… siksi menemme me nyt tiehemme, kuljemme omaa tietämme.
— Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen. Katsokaamme neidin todistusta! — Tässä on — ripillä käymätön! Ei käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.
Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin, kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa, joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.
— Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.