— En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.
— Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?
Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.
— Myönnän, aloitti kirkkoherra…
— Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä mitään!"
— Myönnän tosin…
— Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä… Eikä myöntämisestä tullut mitään sillä kertaa.
Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut hillitä itseään:
— Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.
Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti tukistaa häntä: