— Katsopas, puuttui tohtori jälleen puheeseen; nykyinen asiain tila on sietämättömämpi minulle ja minun ikäisilleni, jotka kasvoimme 60-luvulla siinä uskossa, että yksinvalta oli laitonta, anastettua; että ruhtinas oli kansan luonnollinen vihollinen, ja että se, ken tahtoi olla Brutus, ansaitsi suuren riemusaaton. Kuulimmehan vapaudenlaulajien sellaisten kuin Talis Qvalisen ja Snoilskyn lauluissaan ylistävän tasavaltaa korkeimmaksi hyväksi. Tämä aiheutti sen, että me tasavaltalaiset odottelimme uutta Jerusalemia, ja 1866 luulimme sen tulleen. Mutta se ei tullut. Ja kun tämä sinua kohtasi, niin me suistuimme takaisin 40-luvulle. Minusta tuntuu, että tänään löyhkää Kaarle Juhanalle, Crusenstolpelle ja Anders Lindebergille, mutta enin Kaarle-Juhanalle. Tällä viimeksi mainitulla tarkoitan kaikkea tympeää: lakkauttamisvaltaa ja kaupungintaloa, Vaxholman linnoitusta ja suurleiriä; sanalla sanoen: ennen minua ollut oli tuhkana ja tomuna, jossa me jo kasvoimme; se kaivettiin ylös ja löyhkää nyt. No, mutta pelkäätkö vankilaa?
— En! Päinvastoin! Se on oleva minulle lepoaika, jolloin tahdon kasvattaa uudelleen itseni.
— Niin, leikin asia se ei ole; olen istunut kuusi vuorokautta sotilaslääkärinä, ja aivoni olivat pakahtua liikatuotannosta.
— Mitä sitten olit tehnyt?
— Olin vastustanut asevelvollisten laitonta kohtelua. Lääkärit käyttivät miehistöä idioottimaisiin kokeisiin, kuten mahalaukun suuruuden mittaamiseen, jonka jokainen oppikirja sanoo vetävän kolme litraa. Senvuoksi heidän piti nieleskellä letkuja, ja kun he eivät voineet tai eivät tahtoneet, niin heitä rangaistiin tottelemattomuudesta. Mitä sanot siitä? No niin, aloin puolustaa noita sorrettuja, ja sain kuusi päivää vankeutta. Sellainen on Ruotsi, maa, joka minun nuoruudessani oli lailla rakennettava. — Tuo uusi armeija merkitsee pientä piiritystilaa! Perustuslaillinen yksinvalta, suojanaan pretoriaanikaarti, joka määrää korkeimman tahdon. Mielivaltaa, puolueellisuutta, laittomuutta, siinä kaikki. —
He kävelivät vielä puoli tuntia, äänettöminä, odottaen kellonlyöntiä, jolloin jäähyväisjuhla oli alkava.
Silloin ilmestyi takaapäin äkkiä jättiläinen heidän eteensä, ja lempeällä, osanottavalla äänellä lausui pastori Alroth:
— Miksis olette niin murheelliset?
Pastori oli näet matkustanut kaupunkiin tervehtimään sisarenpoikaansa Holgeria ja osoittamaan hänelle osanottoaan. Tosin hän oli lainkuuliainen alammainen, mutta, kuten papisto yleensä, ei hänkään voinut sietää sitä, että luterilaisen kirkon päämies oli amiraali. Uskonpuhdistuksen seurauksena oli ollut se, että maan isästä oli tullut kirkon korkein piispa; ja maallinen paavi arkkipiispan yläpuolella muistutti hieman kaartinrykmentin pappisvaltaa, jossa eversti oli kuitenkin aina vain alapäällikkö. Holgerin huomautus tämän vanhan muodottomuuden johdosta oli miellyttänyt pastoria, ja senvuoksi hän säteili ystävällisyyttä heidän vaeltaessaan Götalaisiin huoneisiin.
Vanha kaarti oli koolla; konsuli Levi, arkkitehti Kurt, joka muutoin kulki omia teitään, pysyen syrjässä; Sellén, joka harvoin näyttäytyi ja oli usein matkoilla.