— Amerikaan? Uuteen Ruotsiin? — Niin; siellä kai kohtaamme kaikki kerran toisemme.
Booli oli valmis, ja tohtori kutsui:
— Niin, ystävät hyvät, hän aloitti. Tässä huoneessa me juhlimme Ranskan vallankumousta 80-luvun viimeisenä vuotena. Veli Alroth ei tosin ollut silloin mukana, sillä hän ei ole vallankumouksellinen, ja hänen läsnäolonsa tänään aiheuttavat omat yksityiset syyt, joita meidän on kunnioitettava. Ovet musiikkisaleihin ovat myöskin hänen vuokseen kiinni, mutta hän sallii meidän kyllä raottaa hetkeksi niitä, kun minä annan soittaa päivän kunniaksi Marseljeesin.
Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta tuntien kuitenkin jonkinlaista pelkoa.
— Sen, mitä meillä on sanottavaa Holgerille tänä iltana, jatkoi tohtori, sen hän tietää ennestään; me emme ylistä hänen tekoaan emmekä valita hänen kohtaloaan, sillä soturi täyttää velvollisuutensa palkkaa tai kiitosta pyytämättä.
— Ei vain politiikkaa! kuiskasi Holger pappiin katsellen, jonka tunteita hän sääli, kaikesta huolimatta.
— Ei, politiikkaa ei, hiukan vain musiikkia mieltemme rohkaisuksi.
Hän viittasi vahtimestarille, joka aukaisi peräovet salonkeihin, ja astui parvekkeelle, josta antoi lautasliinalla viittauksen soittokunnalle. Syntyi äänettömyys. Ja sen jälkeen orkesteri viritti laulun: "Ur svenska hjärtans djup".
Alhaalta kuului tuolien ja pöytien melua yleisön noustessa seisaalleen ja yhdellä kertaa yhtyessä lauluun.
— Sana sanasta, pojat! sanoi tohtori.