— Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki siinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?

— Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään: vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi. Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin, ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä, niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja tämän mies ennen. Miten kummallista! — Hänen elämänsä piti näet olla vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona. Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä, että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut. — Siis: ei hänkään! — Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat hänen elämänsä helvetiksi. — "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä", virkkoi vaimo. — Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut olla.

Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. — Syy oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän. "Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän". — Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko he, että se merkitsi mitään. — Niin, sotkuista on nykyään!

Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.

Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten yllä melkein liian pieni pää.

Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen mahtipontisesta:

— Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. — Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! — Luulen toisinaan, ettei se ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä, että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli minulta riistettävä! — Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut, senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. — Niin, Holger, sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.

KUUDESTOISTA LUKU

Kuolleiden valtakunnassa

Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu. Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin, jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli jatkunut vuosikausia.