Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi, mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin turvallinen.
Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen kanssaan.
— Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.
— Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt minut tänään?
— Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin niin, että luulin puhelevani kanssasi.
— On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?
— Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.
— Kuinka niin?
— Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.
— Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta; joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.