— Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan. Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut — eikä sitä voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota minusta?
— Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi toisiaan.
— Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun aurasi seuraa minua, ja etäältä tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi; kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni, kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme, ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. — Niin, ystäväni, maailmankaikkeudessa on arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. — Ken sinä olet, ken minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen… en tahdo sanoa kenen.
— Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on, johon olemme joutuneet?
— Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia. Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen, että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. — Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä, jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny väärinymmärryksiä.
— Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä sinä tunnet sen…
— Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta, sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee epävapautta ja on senvuoksi kiduttava…
Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.
— Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut, eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. — Hän käänsi ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen. Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme humbuugin aikakaudessa.
— Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!