Nyt alkoivat kirkonkellot soida.
— Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta Oopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta ja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan, niin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät tarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun haju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata istutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine puineen. — Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?
Ester tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen, viha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin luo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.
He erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä sopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat jälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sovintojuhla
Ester ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn, jota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet Tukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin tarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. — Nyt, kun he keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin tähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät edessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan pukeutuneena.
Max pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:
— Valkeus on jälleen koittanut!
Ja he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa: