He kulkivat eteenpäin. Ester liehuen edellä suuressa kaulaviitassaan ja hiukset vallattomina telmien, jotka välkkyivät kultaisina kaasuliekkien valon hohtaessa niiden läpi. Solakka, tumma, kalpea kreivi seurasi häntä.
Sitten he pysähtyivät erään rautaristikon kohdalla. Sisällä istui nuori tyttö tuolilla ihan toimetonna.
— Puhuttele häntä! sanoi kreivi.
— Mitä teette täällä, neiti? kysyi Ester ollakseen vain Maxin mieliksi.
— Minä kärsin, vastasi tyttö, joka oli niin kaunis, että sielu heijasteli ihan ihoon asti.
— Miksi sitten kärsitte?
— Kärsin isäni pahojen tekojen vuoksi; hänellä ei ole aikaa kärsiä rangaistustaan, sillä hänen täytyy tehdä työtä perheen elatukseksi. Ja minä olen rukoillut Jumalaa, että saisin kärsiä hänen puolestaan. Minä kun olen viaton, ovat kärsimykseni suuremmat kuin hänen olisivat, ja senvuoksi aikaa on lyhennetty. Mutta voi häntä, jos hän on kiittämätön tai ei tee parannusta, silloin hän saa itse kärsiä sen! Hän tietää sen, ja on senvuoksi varuillaan. Hän tietää myös, että seuraan häntä kaikkialla ja pidän silmällä häntä. — Oi, raskasta se on, mutta kerran se loppuu sentään. — Kolmen vuoden päästä pääsen jouluksi kotia!
He kulkivat edelleen.
— Etkö usko, kysyi Max, että tuo enkeli tietää, mitä tekee? Etkö usko, että hän on viisas? Vaivaudu salaisesti ottamaan selkoa hänen isästään, ja tutki onko hän puhunut totta!
— Sellaiseen ei meillä ole aikaa!