Max ei tahtonut astua sisään, vaan jäi ovelle!

— Tämä muistuttaa elämäni hirvittävinpä näkyä. Ne olivat perversien miesten ja naisten niin sanotut wieniläistanssiaiset Berlinissä. Olin niissä poliisikomisariuksen ja erään lääkärin seurassa. Ajattelehan vain tätä: muuan nuori mies, joka oli rakastunut ja liehi erästä nelikymmenvuotiasta miestä, jolla oli punaiset, karkeat, rumat kasvot, husaarin viikset ja silmälasit. Se oli olevinaan rakastajatar! Kuka oli kääntänyt näiden ihmisten silmät? Mitä siihen on kätkeytyneenä? Täytyy olla olemassa syy! — — — En, minä en tahdo käydä sisään! Minä pelkään mielipuolia; he ovat kuin demooneja, sillä he lausuvat heti julki kaikki salaisuuteni, vieläpä kaikki syntymättömät ajatuksenikin. Ja tässä mielipuolen ekvatsiooni: hän elää äänettömässä aavistuksessa, pääsee meistä selville edeltäkäsin, on niin tarkkanäköinen, että hän tuntuu ilkeältä. Tavattomien matkojen päästä hän kuulee sen, mikä ei vielä ole muodostunut ääneksi; hän näkee ajatuksia ja tunteita; hänen sielunkykynsä ovat tavallaan yläpuolella meidän tavallisia, senvuoksi hän on mahdoton elämän naamiaisiin… kas, tuossahan on runoilija!

— Niin, hän saarnaa nyt siveyttä itseään vastaan!

— Eikä tiedä, että "Sköna Helena" kiertää maailman markkinoita kilvan hänen banaalien laulujensa kanssa?

— Ei, sitä hän ei tiedä!

— Kuinka silloin käy, jos hän saa tietää sen? Hänen personansa näyttää tosin jo jakautuneen kahtia, mutta onko hän, ollen ristiriidassa entisen minänsä kanssa, selviävä tästä epäsoinnusta kompromissin kautta vaiko taistelemalla itseään vastaan?… Tiedätkö… tämä siveys, oikein käsitettynä, on enemmän hyväksyttävää kuin paheksuttavaa. Kauhistuttavaa on, kun pidetään tuota valtavaa luomisvoimaa leikkikaluna, ja sitä harjoitetaan enin ja pahimmin avioliitossa, jossa se on käynyt ajanvietteeksi. Senvuoksi vaadin siveellisistä syistä avioliiton poistamista. Kaksin maattavassa vuoteessa kadottaa yksilöllisyytensä, oman arvon tuntonsa, ihmisarvonsa. Siinä myö sielunsa, oppii vaikenemaan, jota sanotaan sovinnoksi. Se on hauta, johon Jumalan kuva lasketaan, ja josta eläin nousee! Siinä syntyy tuo rajaton ylenkatse itseään, rakkautta, puolisoa ja kotia kohtaan! Kuulin äskettäin erään kolme vuotta naimisissa olleen miehen, jonka keittiökamari ihan kuhisi sulhasia, vihdoinkin huudahtavan: En jaksa kauemmin olla porttolan isäntänä. — — — Ei, nyt lähdemme Skansenille. Tunnin päästä on sydänyö!

* * * * *

Götalaisten huoneiden vieraat kulkivat pienempiin ryhmiin jakautuneina ja öisiä puheluja pitäen; vanhat ja nuoret, isä ja pojat, setä ja veljenpojat kuin yhdenikäiset toverit konsanaan; ajan tunnussana oli: "kuolema ei ole mikään puolustus eikä vanhuus lisää miehen arvoa". "Isyyttä ei voida todistaa, ja senvuoksi olemme kaikki veljiä."

Gustaf vanhus kulki etunenässä Isakin kanssa:

— Ajattelehan, Anders kirjoitti myös muutaman sanan Amerikan perheoloista, mutta sitä palaa en tahtonut antaa pojille. Hän sanoo, että kodit hajoavat ja että perheet asuvat täysihoidossa. Tunnustan, että meidän perhekomentomme on tuhlausta ja että keittiön liesi oikeastaan muodostaa kodin alttarin. Ruuanlaitto ja astiain pesuhan kestää auringon noususta sen laskuun saakka. — Ja sitten hän sanoo, että avioerot ovat yhtä tavallisia kuin häät, ja että tuntuu siltä kuin tämä personallisuuden uudistuminen rikastuttaisi elämää.