— Se on valhe, ystäväiseni, vastasi tohtori; en kiduta milloinkaan eläintä, en edes onkimatoa, mutta teidän eläimenne kiduttavat minua olemalla tielläni ja ulvomalla.
Kanavamatka oli suoritettu, ja merenhaara avautui eteen. Laituri seurasi laituria, ja joka kerran kun poikettiin maihin, oli tilaisuus tehdä jokin huomautus, antaa selitys asukkaista. Ne olivat ikäänkuin turvapaikkoja, toisinaan sellaisten ihmisten piilopaikkoja, jotka olivat vetäytyneet pois maailman hälinästä. Toinen tarina ei ollut toisensa kaltainen, ja tähän sydänmaahan, puolen tunnin päähän Tukholmasta, he olivat asettuneet, enimmäkseen ehkä tunteakseen meren läheisyyden, ainoan suuren, mitä Ruotsin tiherretyssä luonnossa on. Ne olivat jokapäiväisiä murhenäytelmiä, joiden viimeinen näytös suoritettiin täällä. Hävitetyt omaisuudet, murtuneet perhekohtalot, rangaistut tai rankaisemattomat harha-askeleet, loukattu kunnianhimo, suru ja kaipaus, kaikkinainen kurjuus oli kokoontunut näihin harmaiden kivimäkien välissä oleviin vihreihin laaksonnotkelmiin. Asioista tietoiset, jotka kulkivat tätä vesireittiä, tunsivat käyvänsä ohi elämän kaiken katkeruuden, ja ahdistuksen ohella heräsi mielihyvän tunne siitä, että itse oli ulkopuolella. Pastori, joka tiesi enin, puhui vähimmän, mutta tohtori oli uupumatta äänessä:
— Katsokaa, tuolla seisoo tuo vanha pederasti laiturillaan ja vartoo sanomalehteä. Sinä Brita, joka tutkit sosiaalista kysymystä, voitko selittää pederastian syyt, ja voitko sanoa minulle, miksi niin moni mies meidän piirissämme antaa tehdä itsestään sen suuntaisia viittauksia?
— Sitä en voi, enkä tahdo puhua siitä, vastasi Brita rouva turhia kainostelematta, mutta osoittamatta myöskään vähintäkään mielenkiintoa.
— Sellaisista asioista ei puhuta, keskeytti pastori.
— Siinähän juuri on onnettomuus, sanoi tohtori, että tärkeimpiä kysymyksiä ei saada selvitellä. Murhasta ja murhapoltosta, varkaudesta ja väärennyksistä saadaan puhua äänekkäästi alaoikeudessa, missä laki säätää suullisen kuulustelun, mutta näistä asioista ei saa edes kirjoittaa!
— Inhimillinen häveliäisyys vaatii tässä vaikenemaan, väitti pastori vastaan.
— Silloin pitäisi tuomaria hävettää kuulla murhasta ja varkaudesta myöskin. Ei, te olette höperöitä, tai tahdotte näyttää paremmilta kuin olette. Te olette ihan selittämättömiä! Itse teko on rankaisematon, mutta jos joku runoilija kuvaa ylevästi synnyttämistilaisuuden ensimmäisen kohtauksen, niin tahdotte heittää hänet vankilaan. Nuorison takia! Irstaan nuorison, joka ei leikkaa nimiään puihin, vaan piirtää koko salaisuuden pitkin nurkkia ja seiniä. Minä en ymmärrä teitä, mutta en tahdo sanoa teitä teeskentelijöiksi, sillä en tiedä, mitä se on! Sinä, Petter, et tahtoisi käyttäytyä sopimattomasti katukäytävällä, mutta sinun koirarakkisi saa loukata kauneudenaistia lapsilauman nähden, ja sinä seisot ja katselet kaikkea rauhallisesti! Hyi hitto!
— Kas nyt hän on taas koirien kimpussa, keskeytti Brita rouva; se on hänen ainainen puheenaiheensa.
— Niin on, kun te laahaatte likaiset eläimenne ihmisten pariin ja annatte niiden ottaa osaa keskusteluun, niin saatte sanan sanasta, kaksi parhaasta.