Silloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä. Ja äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä painuakseen metsään.
Kulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti toisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä, miestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään, ainoan itsepuolustusaseen.
Hän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli perustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja tehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen, hänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia, syrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi hakojen ja niittumaiden.
Mitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset eivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että vanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän oli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä saakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän, mutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan kulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.
Kun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle vuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti häntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän istuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä kolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä voimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa voivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää tavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin kun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden kuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine ihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää paremmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka nyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen, jotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret luulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin etäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri juhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa konventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön yksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt he sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen ja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta elettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki sateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki virrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä sekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat sosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat itsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta heikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä, ja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä pidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien vanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja; vapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden perustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat elinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja, mutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.
Se oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta jättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi ravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä muistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui toinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta saavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen pisteeseen ja kivi liikahti lopulta.
Kenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten taas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista taisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen osallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto kaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien seos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se harmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.
Näitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä muutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa merenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut ne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi jokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt — juuri nyt — ne alkoivat liikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä tarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme savupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan laivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan. Kolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän sykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli yhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti epämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska oli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan suurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden Europan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin. Ranskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä heti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina voimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja suurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat kaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja Välimerellä oli uhannut järkyttää.
Iloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia kohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan tiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla aamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.
Pappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri punainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten talonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka taholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks otti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan vaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa toimittamassa koelypsyä.