— Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.
— Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.
— Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?
— Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat "Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan, joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin 80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa, ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan. Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä" senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin Ruotsalaisen Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! — Kaikki merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei osteta pikku rahoilla! — Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! — — —
— Pienten kansakuntien täytyy hävitä, puuttui nyt Brita rouva puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut keksinnön.
— Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa historiassa. Meitä ei tarvita enää! — Läksin eilen laivastosta erään lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta, jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin, paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa. Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan ala-saksalaisena, joka on omaksunut heidän Eddansa, jotka Wagner varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit. Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:
— Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen. Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja, kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.
— Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.
Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen myötätuntoaan.
— Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.