— Vapaa Norja! Lage Lang!
Professori Lundell pyysi puheenvuoroa, mutta kun hän alkoi venäläisellä, Kielin rauhalla ja neuvotteluilla, kiihtyi puhelu niin, että hänen sanansa hukkuivat, kunnes seura keskeytti hänet viimein virittämällä laulun "Norges Bæste".
Kun Lage oli vastannut, noustiin pöydästä, ja karnevaali alkoi itsestään.
Pieniä ryhmiä erosi kuitenkin saadakseen keskustella, ja ulos parvekkeelle oli asettunut konsuli Levi, Sellén ja Kurt Borg.
— No, tänä iltanahan vedetään yhtä köyttä? sanoi Levi, luuletteko, että sitä kestää kauan?
— Ei, vastasi Sellén; se on vain aselepoa.
— No, mitä pahaa he sitten tekevät teille, professorit?
— Sitä te ette voi arvostella, te syrjäiset. He estävät, he muodostavat yleisen mielipiteen, he tukahuttavat; sitäpaitsi me olemme kuin kaksi vihollismielistä heimoa, ja minä luulen, että taistelua täytyy olla, muutoin kaikki maalaisivat samoin, ja silloin syntyisi kiinalaista taidetta, joka on liikkumatonta, ja jota tehdään sivelemällä harjalla valmiiksi leikattua mallia. Sitä paitsi taistelu kehittää voimia ja pitää henget valveilla.
— Niinpä kyllä, väitti Isak Levi vastaan, mutta kun taistelu on taisteltu, niin solmitaan rauha.
— Aivan niin, jos ehdot ovat hyväksyttävät! vastasi Kurt Borg; mutta ne eivät ole. He vaativat alistumista, ja siihen ei voida suostua; he vaativat vain toisen sielua ja henkeä… ja kaikkea! Me, jotka pyrimme yhdessä, emme muodosta mitään puoluetta, mutta me tunnemme kuuluvamme yhteen, olemme kuin sukulaisia, kuin saman vuoden satoa, ja ne toiset ovat… en tiedä mitä väkeä he ovat; minuun ne vaikuttavat kuin demoonit, joita vihaan kuin positiivista pahaa; kun jumalat käyvät liian vanhoiksi, muuttuvat ne demooneiksi, ja nämä miekkoset pitävät kyllä itseään jumalien jälkeläisinä, sillä he ovat olemassa Jumalan armosta, ajattelevat ja puhuvat Jumalan armosta, ja kun he tekevät väärin, niin he vetoavat Jumalan armoon. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä meitä.