— He ovat, katsopas, jarruja, jotka tasoittavat vauhdin, väitti Levi vastaan.
— Kiitoksia vain, mutta silloin minä olen mieluummin veturi, tuotan enemmän hyötyä, niitän suurempaa kunniaa.
Silloin Lundell astui parvekkeelle mukanaan akateeminen taiteilijarouva, joka oli eksynyt tähän hirveään seuraan.
Alhaalla musiikkilavalla lauloi eräs italialainen laulaja parhaillaan loistonumeroa, joka sytytti mielet; ja juhlahuumauksessa pisti rouvan päähän viskata laulajalle ruusu. Mutta välimatka oli liian suuri; kukka vaipui lennossaan kuin meteoori ja pysähtyi erään marmoripöydän ääressä istuvan herran liiveihin.
Yksinäinen vieras kiersi juuri paperossia ruusun pudotessa hänen syliinsä; hän pysähtyi liikkeessään, otti ruusun ja katsoi ylös parvekkeelle.
— Se on Syrach! huudahti Sellén, ja kaikki parvekkeella olijat nyökkäsivät erakolle. Tämän päässä oli punainen fetsi ja pukimiltaan hän oli hiukan omituinen.
Mutta Syrach ei näyttänyt tuntevan yhtään ainoata vanhoista ystävistään, vaan asetti ruusun napinläpeen, jatkaen paperossinpyörittelyä.
— Hän ei tunne meitä! huudahti Sellén. Käynkö noutamassa hänet tänne?
— Silloin minä menen tieheni, sanoi rouva lyhyesti; valitan, että ruusuni joutui niin likaisen takin rintaan.
— Mene sinä vain, Augusta, keskeytti tohtori Borg, joka oli tullut saapuville; kukaan ei ole sitäpaitsi kutsunut sinua tänne.