— Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.
Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.
— Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat lehmästä, jonka möimme teurastajalle?
— En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme velkaa Kristiinalle?
— Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä käteistä… niin, mitä on tehtävä?
— Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?
— Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.
— Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he eivät saa jäädä.
— Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän, mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. — Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle sotkulle.
Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies, jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten kilinää ulkoa.