Mitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet valheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun menneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen kristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi? Se oli liian järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen pelastus!
Itsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.
Silloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että paha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut olemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka Oscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa. Jos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin naturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa sen virheet näyttäytyivät.
Parisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin riittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia, joiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan: profeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.
Itse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana, levollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta hän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on "selittänyt" ihmetyöt, ei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi. Silloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä harhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi ja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä. Mutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena uskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta ja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan Ikariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän linnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun köyhiä ei enää ole.
Zola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä, uskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi sana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä ja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin positiiviseksi.
Zola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja vaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin roomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla tavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut tuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään. Heillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin Péladan.
On käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka nauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta, eivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania muuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen saksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö he tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin osaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää yleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen, joukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja tunkiolle viskaamiseen.
Jo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des
Dames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La
Décadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä — joka on
saanut nimityksen Le vice Suprême.
Niiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän on julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia teoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista romaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän kuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan omaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen mottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän ennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen Parisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä lapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin perustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa hehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen pinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.