Hänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa käsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa hän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on peljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä rumuudesta, minkä hän tuo esille.
Tämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut siinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian kaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole aivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä sisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin saavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi edistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.
Péladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän on maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi, huolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään saksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan omansa.
Nykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja hän on perustanut kaiken symbolismin.
Mikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi omien piiriensä ulkopuolella? — Hän oli liian sivistynyt kaikkien ymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen, ja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen tasavallan chequardeja ja panamalaisia.
Péladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata, mutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu mitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten Kirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin huutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi sen suljetut portit Europalle.
* * * * *
Ihmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan katkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun erikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen. Sittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä Systema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika mennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta hälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi; sitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä kehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä. Luonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen, sähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka valmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla; joten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut käännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan, jossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä järjestelmällisyyden kuolinkentällä.
Silloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin löytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä ja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän oli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat etsittävissä "tuolta puolen", niin haettiin aivan johdonmukaisesti tuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja silloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän palasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin jälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin nièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja Péladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen Swedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia; teosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta voimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla alkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen synteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut aavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian ja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden voivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta uudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä alkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä vahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan aikaan oli Crookes "Alkuaineiden synnyssä" lausunut mielipiteenään sen, että "alkuaineet" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan. Lockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että fosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän kaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden ykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla samaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä alkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten tahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.
Berzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Ovatko metallit alkuaineita?" ja vastatessaan tähän hän oli lausunut seuraavat tärkeät sanat: "Aine, jonka olen asettanut metallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja vedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan yhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee epäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän aineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista."