Ester ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat sävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen vaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä tuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se, että synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka kiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan kajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa hänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin anatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto aateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja kauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä ympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan olinpaikan.
Kun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei virkkanut mitään:
— Tiedättekö, mitä soitin?
— En, en tunne kappaletta.
— Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän nocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi etsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko viheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.
— Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa? kysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.
Kreivi hymyili surullisesti:
— Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme täällä.
Tuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.
— Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten hyväksyi kohteliaisuuden.