Kreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä, että Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä hetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa liikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.
— Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän melkein vasten tahtoaan soimaavasti.
— Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan epäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen, välttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi. Näissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He elävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme, ja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin maalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa, joka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en voi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse jouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen näköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut paikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä siitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui laulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin noiden onnettomien asemaan — ajatelkaa! jouluilta noiden seinien sisäpuolella! — Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin korviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain…
Ester keskeytti ja jatkoi:
— Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän tanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun kuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta. He iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin piparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi, eikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He uskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he kuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he ilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?
— En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina epämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko muutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa kuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa…
— Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta laski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä…
— En minäkään, vastasi kreivi… Silloin Ester hymyili:
— Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies, jolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä hän jatkoi hyvin innokkaasti:
— Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää olla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he tahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen luulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä luonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne sanoo siitä?