Hän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta, eksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä olivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa, mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi kehuskella pelottomuuttaan.
— Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa, korva kuulonsa ja ääni sointunsa.
Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt keuhkotauti.
— Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee 38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. — Kuulkaahan, tuo Efraim on kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja aloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. — Ei niin pidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö, mikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte kuulla!… Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun muutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja ensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen ikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa; on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut salaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton solmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli yhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä — hän oli poissa puoli päivää — hän vei minut ravintolaan, Pietarin hienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka tarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa vaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä kotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen, nousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat lopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin jääkylmässä talvi-ilmassa — kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle. Mutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat! Kuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni varkaana! — Mutta minun onnistui paeta! — — — Varas! Mitä siitä sanotte? — Ja kuinka te olisitte menetelleet?
— Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai uskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.
— Varas! toisti Aksel E.
— No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.
— En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni, mutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu joutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä vakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten… mutta en tiedä, kenelle minun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat ovat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka mielestäni ovat eläviä olentoja.
— Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester, joka piti enemmän todellisuudesta.
— Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja tahdoin otella hänen kanssaan.