— Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?
— Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon kuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!
Nyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan tavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan kumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen, kristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi, joka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta. Mieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat, joissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.
Mutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen jättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan kuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan Zeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten hänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison rippi-isän läheisyyteen.
— No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?
— Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että oli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.
— Kuinkas sitten on sielusi laita?
— Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani ajatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.
— Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?
— Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä siinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en minä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle syntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa minulle, me kun olemme sisarukset…