— Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä professorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen otaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut itsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä suurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos saisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte luultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha ihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen lihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan suuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset eivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina ilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja otin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman nuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto, sillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka tulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä hänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys kohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja senvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät ole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi että hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän käyttää ruoskaa. Ajatelkaahan uskonnotonta Oftedalia? Hän olisi ollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen Ludvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin tunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista kuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan hän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää elänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä elettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat sukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se tuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että Akselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli herättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen olisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna on liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä hän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin väliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä, kärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha ihminen, pikemmin päinvastoin…
Tässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:
— Miksi sanot hän oli?
Lääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian myöhäistä:
— Sanon oli senvuoksi, että häntä ei ole enää. — Tiesin sen hetki sitten.
— Onko hän kuollut?
— On!
Syntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään ei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään tuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan lausumaan jäähyväisiä.
Aamu oli valjennut ja lyhty sammunut.
Heikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi pää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja silmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan kenties.