Hän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö, mutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet tunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui Chopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa harvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja järkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia tunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että oli ylenkatsottu.
Kun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti veneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa, joka tavallisesti oli hänen päämääränään.
Mutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä soitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta, mutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän vetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin että maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.
Mutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon sävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi, kolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä, tuolta kaukaa, missä heidän ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa. Silloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei päässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken hiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta silloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen, tunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa. Kuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat kuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä kavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet heidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!
Nyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen melulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja lopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi, jolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan soutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka esiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli näkyviin.
— Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.
Tyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:
— Niin on, oletko sinä täällä?
Se, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään; virranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.
— Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.