Kreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli koko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja kävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän suhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester alkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset tavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen kauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he tiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana — eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta katselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt pitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse asiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja kysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.
Silloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän sai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:
— Onko herrasväki kihloissa?
Asema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:
— Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi, hitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut uusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan, ja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun. Senvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:
— Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.
Tämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli tahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut syntynyt.
— Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja…
Sitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin olisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.
Gustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja pitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut jälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen mieheen, jonka käteen hän tarttui.