— Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.
Tässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus. Antaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää ajatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin että Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän iloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi luonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.
Hän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli solmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi metsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi häntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa saadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät nämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen piiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi heti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään nuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän vastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta kuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet verissä.
Tämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt rantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja pukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa kahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen pettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi itkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä jälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin miellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman ilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat synnyttäneet.
Nyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja, luolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä, tuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat olleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen jälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he tutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä koivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa…
Tässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka herää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana, huolissaan, pahaa aavistaen.
Sitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta. Mutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi häntä.
Iltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella jotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua, sillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.
Hän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo hän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja kun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä huoneeseen ja otti avaimen ovelta.
— Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä talossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä…