— Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä vähäänkin.
— Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.
— Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan aavistaa pahaa.
— Tallissa ei ole hevosta.
— Missä se sitten on?
— Sillä on lähdetty kaupunkiin.
Isä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja hän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan vajota toisten kurjuuteen.
— Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla, ehdotti hän.
— Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka näytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.
Isä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään huomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut vaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä selvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu muistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että heittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata talonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa vain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan valoa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys ja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.