Parin tunnin kuluttua alkoi saarta näkyä. Rundqvist ja Norman olivat jo kaukaa huomanneet apuvenheistön ja sytyttäneet ilotulia rannalle. Kun veneet saapuivat, osottivat he pikemmin utelijaisuutta kuin kiitollisuutta, sillä meri ei vielä ollut heille hätää näyttänyt.
— Hätäpä tässä kuivalla maalla, iloitsi Rundqvist.
Koska päivä oli lyhyt, ruvettiin ruuhta heti hinaamaan maalle, ja kun se oli tehty, ruumista naaraamaan.
Rundqvist tiesi täsmälleen ruumiin paikan, sillä hän oli nähnyt noidantulen veden kalvossa.
Vedettiin naaraa moneen kertaan, vaan eipä sieltä muuta kuulunut kuin liekolonkeroita, simpukoita ja muita pikku elukoita; naarattiin puolille päiville ilman menestystä. Miehet alkoivat väsyä ja kyllästyä. Toiset olivat jo menneet maalle ottamaan ryyppyjä tai juomaan kahvikuppisen, ja vihdoin Kusti julisti, ettei hänen mielestään enää muuta asian hyväksi voitu tehdä, koska virta luultavasti oli kulettanut arkun syvälle.
Ja koska ei ketään erittäin haluttanut nähdä ruumiin nousevan veden pintaan ja koska asia tarkkaan katsoen mieskohtaisesti ei kehenkään koskenut, oli siitä kaikille hieman huojennusta, kun pääsivät näyttäytymästä tunnottomilta toisen huolien suhteen.
Jotta surkea loppu tulisi hiukkasen luontevampi kysyi pastori
Flodilta, tehtäisiinkö jotain vainaan sielun autuudeksi. Kirja
pastorilla oli muassaan ja virren kai joku osasi ulkoa. Kiittäen
Kusti suostui ehdotukseen, joka ilmoitettiin seurakunnalle.
Miehet ryhmittyivät rannalle tilapäisiä peijakaisia viettämään. Laskevan auringon viimeiset himmenevät säteet panivat kalliot ja kivet rusottamaan.
Kustin seuraamana pastori astui ruuheen, meni perään ja avasi kirjan.
Sitten hän paljasti päänsä ja miehet tekivät samoin.
— Ehkä lauletaan virsi 205: Kuolon keskell' elämme Täällä ollessamme. Osaatteko sen ulkoa? kysyi pastori.