— Osataan, vastattiin rannalta.
Vilu, nuo omituiset hautausmenot ja vanhan virren syvästi liikuttavat sävelet, jotka jo olivat saattaneet niin monen viimeiseen lepoon, panivat äänet värähtelemään.
Kun viimeiset soinnut olivat kaikuneet vettä myöten, kallioihin, kalsean ilman halki, häiritsi hiljaisuutta vaan lylymäntyjen latvoissa humiseva pohjatuuli, laineen loiske rantaan, kajavien kirkuminen ja veneitten jyskytys pohjaan. Pastori käänsi vanhat, ryppyiset kasvonsa ulapalle päin, ja aurinko paistoi hänen paljaalle päälaelleen, jonka harvoja hiuksia tuuli ravisteli kuni ikäharmajan hongan hapenia.
— Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jesus Kristus on sinun viimeisenä päivänä herättävä! — Rukoilkaamme — alkoi hän syvällä äänellään, jonka oli tuulen ja laineitten kanssa taisteleminen, jos mieli kuuluakseen.
Hautajaismenot loppuivat päättyen Isämeitään ja Herran siunaukseen.
Pastori ojensi kätensä merelle päin viimeisiksi jäähyväisiksi.
Lakit pantiin jälleen päähän. Kusti puristi pastorin kättä kiittäen, mutta vielä hänellä näytti olevan jotain sanottavaa.
— Pastori, minusta… eiköhän Karlssonillekin olisi sananen luettava.
— Nämät menot koskivat molempia, poikaseni! Mutta oikein teit siinä, että häntäkin muistit, vastasi ukko, joka oli enemmän liikutettu kuin itse olisi suonut.
Aurinko oli laskenut. Oli erottava ja pyrittävä kotiin kiireimmän kautta.
Kun jäähyväiset oli heitetty, ja kaikki olivat astuneet veneisiinsä, saatettiin Flodia vielä vähän matkaa, muodostettiin veneistä pitkä jono kuin jatoja laskettaessa, ja tervehtien airoja nostamalla ja huutaen hyvästejä, ilmaistiin nuorelle isännälle viimeiset osanoton tunteet.