Hän seisahtui äkkiä nähdessään katajapensaikon läpi Kustin ja Normanin, pyssynhanat veteissä ja tähdäten, seisovan aukean kummulla, ja katsellen joka haaralle.
— Hiljaa, tuossa se tulee, sanoi Kusti supattaen, mutta kumminkin siksi ääneen, että Karlsson kuuli, joka luullen, että häntä tarkoitettiin, puikahti pensastoon piiloon.
Mutta nuorten kuusien yli lensi lintu verkalleen ja siivet lerpallaan kuin pöllöllä; pian tuli toinenkin.
— Korr-orr-orr-viip, kuului ilmasta ja sitten pam! pam! molemmista pyssyistä.
Koivun oksat ruskivat, ja maahan tupsahti kurppa kivenheiton päähän
Karlssonista.
Metsästäjät karkasivat saaliin kimppuun, ja pieni kinastus syntyi.
— Tuo on saanut minkä sietää, intoili Norman ja pani vielä lämpimän linnun rintahöyhenet pörröttämään.
— Minäpä tiedän toisenkin, jonka pitäisi saada saman verran, jupisi Kusti, jonka päässä metsästysinnosta huolimatta muut ajatukset pyörivät. — Mitäs siitä sanot, että se veijari vielä päälle päätteeksi aikoo maata vinnikammarissa?
— No elähän mitään! päivitteli Norman.
— Ja kaikki asiat mukamas järjestetään uudelle kannalle. Ikään kuin me emme paremmin kuin hän ymmärtäisi mitä järjestys tietää. Mutta niinhän se on: uusi luuta se uunin puhdistaa, niin kauvan kuin uutena pysyy, tietysti. Mutta antaa hänen olla, kunnekka joutuu tekemisiin minun kanssani. En minä aijo tuollaista hölöttäjää väistyä! Tulkoon hän vaan, niin kyllä saa kovat kokea. — Hiljaa tuossa tulee toinen!