— Hyväh, vastasi pastori ikään kuin unissaan, ojensi kättään päätänsä nostamatta, hapuili kahvikuppia, mutta sormi hipasi vaan sen korvaa, ja kuppi kaatui, jotta viina virtanaan valui pitkin rasvaista pöytää.
— Ai-jai-jai — pahoitteli muori korjaten kirjan tulvasta; — ei nyt luonnistu; pastoria nukuttaa, pastorin on mentävä levolle.
Mutta pastori kuorsasi jo. Käsivarsi retkotti hervotonna pöydänlaidalla ja pitkäsormi koikehti typerästi näkymätöntä ja toistaiseksi saavuttamatonta päämäärää kohti.
— Miten Herran nimessä me sen saamme sänkyyn korjatuksi, valitteli muori huolissaan siitä, mitenkä nukkuva saataisiin hereille, sillä hän tiesi vanhastaan kuinka pahalle päälle pastori muuttui, jos hänet juovuspäissään nukkumasta herätettiin. Köykkiin häntä ei voinut panna tyttöjen tähden eikä tupaankaan, siitäkin olisi hokua syntynyt. Emäntä ja piiat kiersivät häntä kuin hiiret kissaa sitoakseen kulkusen hänen kaulaansa, vaan ei kukaan rohjennut.
Valkea oli pesässä sammunut, tuuli tunkiin ikkunoista ja hataroista seinistä sisään, ja sukkasillaan istuvan ukon nenää lienee kylmä viima kutkuttanut, sillä yhtäkkiä kohosi pää, suu aukesi sepiselälleen, ja kolme kauheata hätähuutoa kuului.
— Luulenpa aivastaneeni, mörähti pastori, lähti liikkeelle ja kulki, silmät kiinni, seinämällä olevan sohvan luo, johon kepertyi, ojensiin suoraksi selälleen ja vaipui uneen haikeasti huo'aten, kädet ristissä rinnalla.
Nyt häntä varmaan ei keinolla millään saataisi paikaltaan hievahtamaan, sillä Karlssonilta ja Roopertiltakin, jotka ikään olivat saapuneet, puuttui rohkeutta käydä häneen käsiksi.
— Pöhnässä hän on paha tappelemaan, ilmoitti Roopertti, — työntäkää vaan patja päänaluseksi ja peittäkää ryijyllä, niin hän nukkuu huomiseen.
Muori otti tytöt luokseen tupaan, Roopertti makasi ruoka-aitan lakassa ja Karlsson kammarissaan.
Kohta nukkuivat kaikki, mikä mitenkin makeasti.