— Ka niin, kyllä jo yskän ymmärrän! Kutkuaako todellakin niin tuhannen tulisesti tuota vanhaa ruumisrukkaa, ettet enää kumppalitta kestä? No, no, saatavansa se lihakin kiskoo, ja vieläpä koron kanssa! hähä-hähä-hä!
— Eikö pastori suvaitse puolikasta? katkaisi akka, jota rupesi arveluttamaan, kun keskustelu alkoi kallistua liian mielaalle laidalle.
— Kiitoksia, matami! Olkoonpa menneeksi pikkuinen tintti vielä! Pitäisihän tästä jo muuten levollekin päästä; mutta ehk'ei minulle vielä tilaakaan ole tehty.
Lotta lähti tilaa kammariin tekemään; Karlssonia ja Rooperttia makuutettaisiin tänä yönä kyökissä.
Pastori haukotteli, jotta leuvat luskivat, hän raapi toista jalkaansa toisella, siveli kädellään ryppyistä otsaansa ikään kuin nimettömiä suruja häätääkseen. Pää painui nytkähdellen pöydänlaitaa yhä likemmäs, kunnes leuka vihdoin siihen jäsähti.
Akka, joka oivalsi minnepäin asiat nyt kallistuivat, tuli pastorin luo, laski kätensä hänen olalleen, ja hellän hyväilevästi väsynyttä taputellen hän pyysi liikuttavalla äänellä:
— Pastori kulta! lukekaa vielä sananen ennen maatapanoa, muistakaa äitiä ja hänen poikaansa, joka on hurjain aaltojen vallassa.
— Sananen, niin! niin! Anna minulle kirjani, tiedäthän tuolta ruokalaukusta!
Muori löysi nahkalaukusta mustan kirjan, jonka kannessa oli kultainen risti ja joka pastorin taloon saapuessa aina tuli näkösälle aivan kuin matkalipas, mistä ikälopuille ja potilaille annettiin vahvistavia rohtoja; ja täynnä hartautta, juuri kuin pastori olisi tuonut osan kirkkoa muassaan muorin matalaan majaan, kantoi tämä käsillään tuota salaperäistä kirjaa, yhtä varovasti kuin olisi vienyt lämpösiä naapuriystävättärilleen; siirti kupin syrjemmäksi, pyyhki vyöliinallaan kirjan sijaa pöydälle ja laski vihdoin pyhän kappaleen tuon raskaan pään eteen.
— Pastori kulta, kuiskasi muori myrskyn savupiippuja rutistellessa — tässä olisi kirja.