Viuluniekkakin, Fifångin räätäli, oli tietysti vahvistellut voimiaan puolikuppisilla niinkuin muutkin. Nyt hänestä huomaamattomuutensa alkoi tuntua ikävältä, jonka vuoksi hän lähenteli kunniansijaa puhuakseen professorin kanssa musiikista.
— Suokaa anteeksi, herra professori, tervehti hän viuluaan näpsäytellen — mehän oikeastaan olemme virkaveljiä, sillä soitanhan minäkin, tavallani tietysti.
— Mene helesinkiin, räätäli! rupeatko tässä hävyttömäksi! tiuskasi
Karlsson.
— Niin, tuota noin, anteeksi, herra professori, — vaan eipä siltä että se Karlssoniin koskee, — koettakaapas tätä viulua, herra kammaripelimanni, koettakaapas, ja sanokaa sitten eikö se ole hyvä; Hissiltä minä sen ostin, ja kymmenen riksiä se maksoi.
Professori napsautti räätälin mieliksi yhtä kieltä ja lausui hymähtäen:
— Okke hyve, okke hyve!
— Siinä se nyt nähdään, sitähän minä aina olen hokenut. Kun tapaa asiantuntijan, niin saa mar' kuulla aivan tarkkoja tosia, vaan jos näiden kanssa rupeaa taiteesta puhumaan, — räätäli koetti kuiskata, mutta sattuikin vahingossa huutamaan — jos näiden tollojen kanssa…
— Potkaiskaa räätäli pellolle! huudettiin miehissä.
— Kuules nyt, räätäli, katso se väli, ettet humallu, sillä kuka meille sitten soittaa!
— Rapp, pidä räätäliä silmällä, ettei hän enää saa juoda!