Pitemmittä mutkitta lähti Karlsson oitis mainitulle huoneelle ja aivan oikein — täällä istuivat kaivatut herrat, sanomalehdet käsissä ja vilkkaasti keskustellen. Lattialta loi lyhty sovelijaan valon asianomaisiin.
— Anteeksi, hyvät herrat, mutta voileipä jäähtyy!
— Sinäkö siellä olet, Karlsson! Hyväh! Sano että alkavat, kyllä me täältä aikanamme joudumme!
— Niin mutta kaikki vartoovat siellä. Tuota noin, antakaa anteeksi, hyvät herrat, eikö herrat siuvaitseisi vähän niinkuin kiiruhtaa!
— Tullaan, tullaan! Menehän nyt sinä vaan!
Tyytyväisenä Karlsson palasi vieraiden luo, huomattuaan pastorin jo olevan hyvällä alulla.
Odottavia hän lohdutteli vakuuttaen, että pappi jo laittaitui ja tuota pikaa oli saapuva. Piakkoin näkyikin lyhty mäen rintamalla ja pöytiä lähenteli kaksi hoippuvaa varjoa.
Pöydän ylipäähän ilmestyivät pastorin kalpeat kasvot, ja morsian tuli leipää tarjoamaan. Odotuksen aika näytti siis vihdoinkin lähenevän loppuaan. Vieläkös mitä! Karlsson oli toisin päättänyt. Hän kilkkasi veitsellä lihavadin laitaan ja huusi kauvaksi kuuluvalla äänellä:
— Hiljaa, hyvät vieraat; pastori haluaa lausua pari sanaa!
Pappi tuijotti Karlssoniin eikä näyttänyt ymmärtävän mitään; sen hän kumminkin oivalsi, että joku loistava esine oli hänen kädessään, muistipa vielä senkin, että viime jouluna oli pitänyt puheen iso hopeainen malja kädessään. Hän kohotti lyhtyä, lausuen: