Karlsson muuttui nyt tunteelliseksi, joi maljansa pohjaan laususkellen mielihyväänsä siitä, että Kusti yhtäkaikki, jos kohta myöhäänkin, oli saapunut. Kahta vanhaa sydäntä se äärettömästi ilahutti.
— Ja usko pois, päätti hän puheensa, — sille, joka oikein tahtoo vanhaa Karlssonia ymmärtää, sille hän on vankkana tukena ja turvana.
Kusti tuosta ei juuri näkynyt riemastuvan, vaan kehotti kumminkin
Karlssonin juomaan erityisen lasin hänen kanssaan.
Ilta hämärsi, hyttyset survoivat, kansa sorisi; lasit kilisivät, räikeätä naurun remakkata ja pieniä hätähuutoja kajahteli sieltä täältä pensaikoista, naisten kikatusta, eläköönhuutoja ja pyssyn laukauksia. Niityllä narkutti ruisrääkkä, heinissä sihisi sirkka.
Pöydät tyhjennettiin ja katettiin iltaista varten; Rapp ripusteli tammien oksiin professorilta lainatuita monivärisiä lyhtyjä. Lautasia kanteli Norman kasottain pöytään, ja Rundqvist laski viinaa ja kaljaa; tytöt olivat toimittaneet pöytään pinottain pannukakkuja ja läjittäin lihapullia; kalaa siinä myös oli kosolta ja voita suuret saatot. Nyt pöytä oli täpötäynnä. Sulhanen lausuu paukuttaen käsiään:
— Vieraat tekevät hyvin ja käyvät ruualle!
— Mutta missäs pastori on? kursailivat emännät. — Emmehän me ennen kuin pastori…
— Ja entäs professori? Mihin he ovat hävinneet? Toden totta, perin mahdotonta on ilman heitä alkaa!
Huudettiin ja hoilailtiin, vaan vastausta ei mistään. Kuin nälkäinen koiralauma seisoi siinä kiiltävin silmin häävierasten häilyvä parvi, hyökkäykseen valmiina, vaan ei yksikään käsi kohonnut, ja äänettömyys painosti.
— Kunhan pastori vaan ei olisi huusissa, kuului Rundqvistin viaton ääni.