— Kuules jolppi, mitä uskallat? uhkaili Karlsson.
— Olenko minä mikään jolppi, ärähti Kusti — minä Hemsön isäntä, — eläkemiehen rinnalla?
— Elä inu! sepähän sitten nähdään, ärjyi Karlsson.
Kusti kiskaisi pyssyn naulasta, veti hanan, jotta nalli näkyi, naputti sormillaan pyssyn perää ja kiljaisi ensi kerran eläessään:
— Ulos! Muutoin ammun sinut kuin koiran.
— Uhkaatko sinä?
— Uhkaanpa uhallakin! kun ei vierasta miestä ole, vastasi Kusti, joka näkyi seurustelleen lakimiesten kanssa viime aikoina.
Nyt Karlssonkin huomasi, että leikki oli kaukana.
— Maltahan nyt, jahka pesän jako tulee, mutisi Karlsson pötkien tiehensä.
Jouluillasta ei sinä vuonna ollut paljon iloa. Ruumis oli talossa ja arkkua ja hankituksia mahdoton saada, sillä lunta satoi alati, jotta virrat ja ulapat eivät kestäneet eivätkä upottaneetkaan; venettä ei saanut vesille, sillä lahdet ja salmet olivat täynnä jäänsohjoa, jossa ei päässyt kulkemaan veneellä, hevosella eikä jalkaisinkaan. Karlsson ja Flod, joksi Kusti nyt kutsutti itseään, välttivät toisiaan, mikäli mahdollista, istuivat tosin yhtenä pöydässä, mutta sanaakaan vaihtamatta. Talossa ei ollut minkäänlaista järjestystä; ei ollut johtajata, toinen jätti työn toisen niskoille, joten se enimmäkseen jäi tekemättä.