Ovi aukeni ja Karlsson astui huoneeseen, liukkaasti, toivoa täynnä.
— Jos olet sairas, Anna Eeva, niin noudamme tohtorin.
— En kaipaa, vastasi muori ja kääntyi seinään päin.
Karlsson aavisti, että muori tiesi millä kannalla asiat olivat, ja hän koki solmita sovintoa.
— Olet suuttunut minuun, Anna Eeva. — No jotain! Elä nyt eto asiasta vihastu! — Tahdotko, että luen sinulle kirjasta?
— Elä huoli! vastasi muori.
Kun Karlsson havaitsi, ettei asia enää ollut autettavissa, ja koska hänellä ei ollut tapana tehdä turhaa työtä, alistui hän kohtaloonsa ja laskiin kaplassohvalle odottamaan. Kun asiat olivat selvät, eikä muori tahtonut eikä jaksanut puhua, katkesi keskustelu. Mitä Karlssonin ja Kustin väliin tuli, niin ennättihän siitä sopia aikanaan. Lääkärin hankkimista ei kukaan todenperästä ajatellut, sillä täällä kansa oli tottunut kuolemaan yksinään.
Kaksi vuorokautta umpeen he pitivät potilasta ja toisiaan silmällä. Kun toinen nukahti tuolille tai sohvalle, uinuili toinenkin koiranunta. Mutta jos toinen siksi liikahti, että vähäkään risahti, säpsähti heti toinen.
Jouluaaton aamuna kuoli Karlssonin emäntä. Kustista tuntui siltä, kuin napasuoni nyt vasta olisi leikattu poikki, kuin hän nyt vasta olisi äidin kohdusta irroitettu, ja siltä kuin hän nyt vasta olisi itsenäiseksi mieheksi päässyt. Ummistettuaan vanhuksen silmät ja pantuaan virsikirjan hänen leukansa alle, ettei suu jäisi auki, sytytti hän Karlssonin läsnäollessa kynttilän, otti pitsierin ja lakkaa ja sulki sineteillä sifonjeerin.
Hillityt intohimot ponnahtivat nyt valloilleen; Karlsson astui sifonjeerin eteen kääntäen kasvonsa Kustiin päin.