— Nyt meidän on pyrittävä pappilaan heti! komensi Flod, joka tänään oli kykenevämpi tarmokkaisiin toimiin kuin järkevään harkintaan.
Karlsson koki intellä, mutta kun Kusti kysyi oliko hänen mielestään parempi yötyä jäälle, niin hän ei osannut siihen myöntyväisestikään vastata, etenkin kun hän pääsi siitä selville, ettei karille pääsemisestä enää ollut mitään toivoa.
Rundqvist ja Norman kömpyröivät maihin hoilaten tovereille, että tulisivat perään, mutta Flod vastasi, kädellään viuhkoen jäähyväisiksi ja viitaten etelään päin, missä pappila oli.
Karlsson ja Flod käyskelivät kotvasen ääneti; Kusti edeltä, tuuralla jäätä iskien koettaakseen kestikö se; Karlsson perästä takin kaulus pystyssä, mieli synkkänä vaimonsa äkillisestä ja surkeasta lopusta, joka varmaankin lykättäisiin hänen syykseen.
Puolisen tuntia astuttua taukosi Kusti huoahtamaan, sitten hän katseli kallioita ja rantoja opastuakseen.
— Perkele, ollaan kun ollaankin eksyksissä, murisi hän; eihän — se
Måskläppan ollutkaan! Sehän on tuossa, — hän viittasi itään päin.
Hän osotti soikealla saarella yksinäisenä kasvavaa mäntyä, johon oli vaan jätetty kaksi oksaa. Se oli aivan kuin optillinen sananlennätin, ja oli tunnettu purjehdusmerkki.
— Ja tuossa on Trälskär.
Hän puhuskeli itsekseen, päätään puistaen. Karlssonia alkoi pelottaa, sillä saaristo oli hänelle ihan outo, ja hän oli luottanut rajattomasti Kustin tietoihin. Flod tarkasteli merkkejään, muutti suuntaa ja kääntyi kulkemaan etelämpään päin.
Vaikka jo oli hämärä, heijastui lumesta vielä sen verran valoa, että näkivät maata. Sanaakaan vaihtamatta johtajansa kanssa pysytteli Karlsson hänen perässään.