Yhtäkkiä tämä pysähtyi kuuntelemaan. Karlssonin harjaantumaton korva ei erottanut mitään, mutta Kusti oli kuulostavanaan hiljaista pauhinaa idästä, mistä näköpiirin peittävää sumuvaippaa paksumpi ja mustempi pilvipatsas oli noussut.
He pysyivät hievahtamatta paikoillaan, kunnes Karlssonkin erotti kaukaista kohinaa ja jyskytystä, jotka tuntuivat lähenevän.
— Mikä se on? hän kysyi luonnellen Kustia.
— Meri se on, tämä vastasi. — Puolen tunnin päästä meidät saavuttaa itätuuli lumipyryineen, ja jos oikein hullusti käy, niin jää särkyy. Hitto ties miten silloin suoriudumme. Joudu pois vaan!
Hän kiiruhti askeliaan puolijuoksuun ja Karlsson samoin; lumi suhisi jo kintereissä, ja jymy kuului seuraavan.
— Nyt surma meidät perii! huusi Kusti ja seisattui, osottaen erään koillisessa olevan kallion takaa pilkottavaa valoa. Majakassa palaa tuli! Meri on auki!
Karlsson ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, vaan arvasi asiain olevan pahoin päin, koska Kustiakin pelotti.
Nyt itätuuli heidät saavutti. Kivenheitto matkaa heistä lumipatsas näkyi lähenevän kuin musta varjostin, ja samassa he olivat taajaan putoavan pikimustan lumen ympäröiminä. Pilkkosen pimeässä he nyt olivat, ja majakasta tulviva tuli, joka vielä kotvaseksi himmeästi kuin päivän sappi oli viitonnut heille tien, sammui viimein.
Kusti kiihtyi kiivaaseen juoksuun, ja Karlsson kampi perään voimainsa takaa; mutta lihavahkona hän ei kyennyt perässä pysymään. Hän hengästyi ja pyysi Kustin helpottaa juoksuaan. Vaan tämän ei vähääkään tehnyt mieli uhrautua, hän juoksi kuin surman ajamana. Karlsson tarttui hänen takkinsa liepeeseen, rukoili hartaasti, ettei Kusti häntä jättäisi lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, manuutti häntä kautta autuutensa, vaan ei mikään auttanut.
— Kukin puolestaan ja Jumala meidän kumpaisenkin! ilkkui Kusti ja käski Karlssonin pysyä paria askelta taampana, ettei jää halkeaisi.