Niin näkyi käyvänkin, sillä jää hänen takanaan ruski yhä pahemmin, ja kohina lähestyi nyt lähestymistään, aallokon loiske kallioihin ja jäänreunaan kuului yhä selvemmin, ja vasta heränneet kalalokit kirkuivat saaliin haluaan.
Karlsson läähätti ja vohkui, Kustin ja hänen välinsä piteni, ja vähän päästä hän huomasi jääneensä yksin pimeässä juoksemaan. Hän seisattui äkkiä, haki jälkiä löytämättä, huusi saamatta vastausta. Yksinäisyys, pimeä, kylmä ja vesi saavuttivat hänet kuoleman kera.
Kauhistuen ponnisti hän viimeiset voimansa, juoksi niin, että näki lumihiutaleiden lentävän taaksepäin, vaikka sinkoilivat samaan suuntaan kuin hän, ja taas hän huusi.
— Juokse myötätuuleen, niin saavut pian länsirannalle, kaikui pimeästä pakeneva ääni, ja sitten ei enään hiiskaustakaan kuulunut.
Mutta nyt loppuivat Karlssonin voimat. Toivotonna raukesi hän astumaan ja käveli melkein verkalleen, jaksamatta väsymystään vastustaa. Takaapäin hän kuuli meren karkaavan kimppuunsa, pauhaten, korskuen, huohottaen, juuri kuin se olisi ollut öisellä ryöstöretkellä.
* * * * *
Pastori Nordström oli mennyt levolle kello kahdeksan illalla ja hetkisen sanomalehteä luettuaan nukkunut sangen sikeään. Mutta tuossa yhdentoista korvissa hän heräsi siitä että vaimonsa häntä kylkeen nykäisten huusi:
— Eerikki! Eerikki!
— No mitä nyt? Mikä hätänä? murisi pastori unenpörröksissä.
— Ei minulla itselläni erinomaista hätää ole! — — —