— En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan, nähdessäni isänmaani menehtyvän.
Onko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme ole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia, Espanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen mainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa; Janustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat eikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.
— Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat ovat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä Kreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen rauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki Hellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on paennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö, että tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot ovat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että tuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat käyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä, murhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään katselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on Hellas, ja Rooma on pian oleva samoin.
— Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut rappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea lehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto, elämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta vain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen aina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!
— Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me toiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus valittelee hänkin jo?
— En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.
— Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn taakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on, ja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he iloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran on Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun sen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo vanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä lapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija palvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä vanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret lurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka eivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta hoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää. Ei rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa, yhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee ja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja ihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä, näitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka riemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.
— Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan tunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?
— Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi seurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä välttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja teeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota… Olen ylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en luota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis poltettava!
— Sinä saat minut levottomaksi. Maro! — Mutta mihin luotat?