— Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua, kaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan laki ja maan pyöreys.

— Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä egyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus; huvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!

— Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta
Perseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.

— Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei voinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli jostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.

— Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt
maailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten
Perseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin
Jesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.

Julianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat samallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä runollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa kristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen uuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä nojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen olivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui uusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista kristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä syntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat anastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen otsikkoon. He olivat hänestä varkaita! — Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina hän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja olevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean uskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän käsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä saattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti, sillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa, syntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän oli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: "Sitä hyvää, jota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä teen". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan, mutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni lakia vastaan… Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä synnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen valitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.

Julianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä, oli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut lihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain parissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa ylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja 1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin kristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli synnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta Kristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä vuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt yhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin suuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena hän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli rukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon. Vaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa kärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!

Mutta nuorukainen oli vastannut: "En voi olla kärsivällinen:" johon Eusebius: "Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen vuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää, niin saat nähdä." — "En tahdo odottaa!" raivosi nuorukainen. — "Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin vaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!"

Julianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi. Filosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat kristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen kristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan Julianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti oppilaansa kristusvihan näin: "Hänellä on pakanaverta ruumiissaan, sillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän lammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen kateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen valtakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin Kristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja".

* * * * *