Jumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä leipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet Eukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille vasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään osansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi toinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä vasta syntyneet lapsensa.
Tämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi Maximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa luennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti myös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa kuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut eri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen jumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki jumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan hänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään ihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä syntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:
— Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme kaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän merkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka ei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!
Saarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät luulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien todistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä mieltä kristittyjen kanssa.
— Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena temppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä kaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut? Kuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö me tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa, jotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin kuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana, jolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole oleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan kreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme samassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa jumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan jumala on teidän kanssanne oleva.
Seurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät, toistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.
Silloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului Saturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka tavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli joulujuhlaa viettäessään.
Sitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän jalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään, jolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.
Julianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja, riemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella juhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi saada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.
Lopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia, osaksi savesta muovailtuja nukkeja.