Kauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.
Mutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän eläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita, silloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.
— Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun vartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin kaupungin katuja.
Keisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä kristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.
— Katsokaa lahtaria! huudeltiin.
— Apostata! Luopio!
— Hullu!
Kotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin vielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä opiskelemisen ja valtion virkojen saannin.
Se oli ensi askel.
Saman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta Bysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan uhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.