Tämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase kädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä tuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin edullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli yksin keisariksi.
Tämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle suosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi sotaretkelle.
Mutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan hänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada selville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen ennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri kertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin. Mutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan enää noussut.
Varmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten kirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan rakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta maanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin, "maailman keskuksen" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän navan.
Attila.
Konstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet olemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol oli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset satrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin Europan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut hautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin suorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys sotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita. Kristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin, ja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty omille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa, alkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se kaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä annettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut, uutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä. Ne olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua hallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa olivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet takaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan, Britanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.
Silloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua syntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille annettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin Unkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien majapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui kreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja valtaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.
Vuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään, yksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin suurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä.
Mutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin kohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä karavanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän vihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien huminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli lähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin suola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.
Toinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu ja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin nimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.