— Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta! Kansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten kulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät kohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta, on aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!
— Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!
— En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu, kun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla esi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän kansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla? Kuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän istuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina, vaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat kiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin ja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme, me tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa etsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä ja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me menehdymme…
Anytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta kaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:
— Perikles on sairas.
— Onko hän sairas?
— On, hänellä on kuume ruumiissaan.
— Onko niin? Ehkäpä rutto?
— Ehkä!
Tämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin pitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti: