Nyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin humalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero kulki pöydällä. — Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha! Pöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on humalassa?
Kaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:
— Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen… käykö ukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!
Kaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:
— Talttukaa! Nythän se on ohi! —
Ja kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:
— Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä tuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se oli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo: ennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin pikkulinnut!
Taaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan kutsumaton näöltään kiihottuneena:
— Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen
Nikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?
— Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle…